sunnuntai 15. elokuuta 2010

Räminää ja hyräilyä



Juutuun pojat silloin vanhoina hyvinä aikoina



Tuntuu, että koko verkko on täynnä Henna Helmi Heinosen ylöspotkaisemaa keskustelua siitä, onko kirjastojen maksuttomuus kirjailijan ryöstöviljelyä vai ei. En jaksa nyt enää samasta aiheesta, kiusaa kun keskustelijoilla alkavat mennä puurot ja vellit suloisesti sekaisin. Jopa kaukaa ihailemani kirjastotäti-setä Erkki-setäkin alkoi kuvitella että minä olisin jotenkin haluton antamaan hengentuotostani kaiken kansan vapaaseen lainaukseen. Mikä kauhea väärinymmärrys! Joten kirjoitan vaihteeksi jostakin niin henkilökohtaisesta ja epäkiinnostavasta, että ketään ei takuulla kiinnosta kommentoida.

Keväällä, kun U2:n Helsingin keikkaliput tulivat myyntiin, olin kärppänä netissä, mutta Tiketti oli ihan tukossa jo puoli kymmeneltä aamulla, ja ainoastaan kalliita katsomolippuja saatavilla. Minusta ainoa rock-henkinen tapa nähdä rockbändin keikka on katsoa se seisomakatsomosta, eihän katsomon tuoleilla voi edes joraa! Katsomossa ovat Nokia-väki ja muut näennäisdiggarit. Eli jos ei paikkaa seisomapuolelta irtoa, antaa olla.

Miten se lippujen ostaminen netistä voi olla niin hankalaa? Kaipa sotku on valmis, kun kaikki 1 000 000 jurpoa hyökkäävät yhtä aikaa samalle palvelimelle hankkimaan lippujaan. Lapsukaiset, voitteko kuvitella, että todella kauan, kauan sitten, kun Laura oli nuori, soitettiin ihan lankapuhelimella Lippupalveluun, tuskin joutui kolmea minuuttia jonottamaan ja kolme päivää myöhemmin liput vaikkapa Queenin Tukholman-keikalle (kyllä, sielläkin olin!) tulivat kotiin etanapostissa. Nykyään on muka helpompaa ja nopeampaa, just joo.

Joka tapauksessa, tuosta liputtajäämiskokemuksesta tuskastuneena en edes yrittänyt saada lippua myöhemmin kuvioihin tulleelle lisäkeikalle. Lohduttauduin ajatuksella, että olen liian köyhä SEKÄ ostamaan lipun ETTÄ matkustamaan pääkaupunkiin keikkaa varten. Vaikka sitten kyseessä olisi bändi, joka oli Se Bändi, kun Laura vielä oli nuori ja kiinteä.

No, tässä lauantaina Ukko-kultani yllättäen sanoi, että eräs puolituttu tarjoaa kahta lippuaan perjantain keikalle ihan normi-ulosmyyntihinnalla. Mietin ehkä noin sekunnin ja hommasin lapsille hoitopaikan. Meepä mennäään Juuutuun keikalleee! Jeee!

Yle Teema hemmottelikin meitä sitten ensin 360 Astetta Los Angelesissa –keikalla ja sitten Rattle and Hum –filkalla. Ensimmäistä ehdin katsella ehkä 10 minuuttia, sitten alkoi hirvittää. Ne ukothan on vanhentuneet ihan hirveästi (toisin tietysti kuin Laura)! Bonokin on nykyään koukkunokka vanha äijä, mutta pahinta oli nähdä Larry Mullen Jr. Sehän oli silloin kaheksankytluvulla niiiin ihku, jotenkin sellainen herkkä, vakavailmeinen poitsu, jolla kuitenkin oli huumorin pilkettä sinisissä silmissään. Just sellainen kuin vetosi Lauran kehittyneeseen miesmakuun Anno Dazumal. Freddie Mercurykin sanoi Larrysta jotain sellaista kuin että ”If Bono still hasn´t found what he´s looking for, he should look behind the drums” tai jotain sinne päin.

Nyt Larry on kuivakka viisikymppinen ukko, jolla on iso nenä. Niillä kaikilla on nyt iso nenä! Ne ovat vanhoja ja soittavat hienosti valaistulla, pop-henkisellä ympäripyöreällä lavalla biisejä, joista monia en edes tunne. Haluanko todella nähdä tämän livenä?

Onneksi Teema lähetti myös Rattle and Hum –kiertuetaltioinnin, siitä tuli ihanan nostalginen olo. Filmin tekoaikoihin (1987) U2 oli vielä neljä kirkasotsaista nuorta irkkusälliä, jotka soittivat r&b-vaikutteista suoraa rokkia. Sitten tuli 90-luku, Achtung Baby ja ihmeelliset pop-elkeet.

Vaan oih ja voih se oli jautaa, kun vielä opiskelijabileissä kuunneltiin War-, The Unforgettable Fire ja The Joshua Tree-levyjä, viimeksi mainittu oli suloisella opiskelukaverilla P:llä jopa cd-levynä. (Me taisimme P:n kanssa olla vuosikaudet kovasti kiinnostuneita toisistamme, mutta ikinä ei päästy edes suukottelun asteelle. No, ehkäpä juuri siksi muistelen muinaisista tyrkyistä P:tä erityisellä lämmöllä.)

Rattle and Hum on minusta yksi parhaista rock-elokuvista. Ehkä se oli vielä vähän parempi ilmestymisaikoinaan, nyt sitä katselee vähän eri silmin jo. Muistan, että alle kaksikymppisenä Bono oli söötti, koska muistutti suloista P:tä, Larry Jr aivan ihana, The Edge vähän tylsä ja analyyttinen Adam Clayton merkitsevine hymyineen kertakaikkisen ärsyttävä. Nyt uudelleen katsottuna Larry Jr oli liiankin lapsenkasvoinen, keskittyneesti mikkiin karsastava Bono kainaloiden alta kiristetyissä trikoohousuissaan paikoitellen jopa hiukan koominen, The Edge aika uskottava ja Adam Clayton söötti. Mutta musiikki on yhtä mahtavaa nyt kuin silloinkin.

Rattle and Hum-filkassa on monta ikimuistoista kohtaa, mutta ehkä hauskin kuitenkin se, kun legendaarinen B.B. King valmistautuu soittamaan uukakkosen poikien kanssa When Love Comes to Town-biisin. Vanha herra sanoo ihan pokkana Bonolle, ettei osaa oikein soittaa sointuja, ja Bonoa viedään kuin pässiä narussa: ”Why, this song has only two chords…”.

Ps. Minun mielestäni U2 esiintyi joskus ennen suurta maailmanvalloitustaan Provinssirokissa. Itse en sinne tuona vuonna päässyt, mutta hyvä kaveri oli ja rakastui poikiin oitis. Vosiko joku vahvistaa tämän muistikuvan? Oliko se Provinssi vai joku muu paikka?

4 kommenttia:

  1. Hah, minä olen aikani nukkunut Bonon kuva seinällä ja minä tyttö rakastuin äijään joskus Band Aidin aikaan enkä silti ole vieläkään katsonut Rattle and Humia... Ja sitä sööttiä poikaa sieltä rumpujen takaa en taitaisi kunnolla edes tunnistaa. Pitänee googlettaa, onko hatara muistikuva oikea. Mutta joo, mulle oli bändissä vain Bono, ja ei, en aio mennä keikalle ja joo, kyllä nyppii, ettei omasta tyrkkyvalikoimasta löydy ketään Bonon näköistä, mutta yks poikaystävä oli ihan Jaggerin näköinen, vaikken Jaggerista edes pidä. *Saitpas kommentin.*

    VastaaPoista
  2. Ei haittaa mitään, Tuima ; ) Ja joo, Jagger on jotenkin äklö...

    VastaaPoista
  3. Ruisrock 82, muistaakseni

    VastaaPoista
  4. Ei, anonyymi: Ruisrockissa olivat 1997, se oli kyllä Provinssi -82!

    VastaaPoista