Hajaantukaa! - Täällä ei ole enää mitään nähtävää

Lauran Sonetit tulivat nyt tiensä päähän. Kiitos kaikille täällä tai vanhoilla sivuilla käyneille, erityisesti kommentoijille.

Haluaisin tähän laittaa erityiskiitokset monille blogiani pitkään seuranneille ja sellaisille, joiden blogeja seuraan, mutten sitä tee, koska kuitenkin kävisi niin, että unohtaisin jonkun pois, ja se olisi kurjaa. Ajattelen teitä kaikkia kuitenkin lämmöllä, huolimatta siitä, olimmeko asioista samaa vai eri mieltä.

Blogista tuli minulle näinä vuosina merkittävä sosiaalinen paikka, kirjailijan työn yksinäisyydessä oli mukava, kun saattoi keskustella niin monien kanssa niin monista asioista. Valitettavasti sain kuitenkin huomata sen, mitä olen jo pitkään epäillyt: virtuaalisessa yhteisössä keskustelu ei vain toimi niin kuin se toimii kasvokkain. Kun emme näe toisiamme, ja monet meistä olemme myös anonymiteetin tai ainakin nikin takana, vuorovaikutuksesta tulee helposti silmitöntä sohimista ja omien mielipiteiden pönkittämistä, sen sijaan että todella keskusteltaisiin, leikittäisiin ajatuksilla, ideoitaisiin turvallisessa ja luovassa ympäristössä.

Tiedättekö, minä itken tätä kirjoittaessani. Eilen itkin useita kertoja lukiessani tai kirjoittaessani kommentteja. En sano tätä kerjätäkseni säälipisteitä, en sellaisia ansaitsisikaan. Mutta kerron tämän siksi, että pelkkä teksti ei välitä sitä, mitä ihmisessä todella tapahtuu, mitä hän tuntee ja miten asioihin suhtautuu. Toisen väärinymmärtäminen tulee todella helpoksi, kun kommunikaatio tapahtuu vain kommenttilaatikoiden kautta.

Minä olen tehnyt omat ylilyöntini, pyydän Hirliiltä anteeksi, että vertasin hänen retoriikkaansa Pohjois-Koreaan. Olen varma, että tähän ei olisi päädytty, mikäli olisimme keskustelleet kasvokkain.

Hirliille ja kaikille muillekin Blogistanian keskustelijoille (itseni mukaan lukien) haluan sanoa tämän: Lukekaa rauhassa uudelleen, mitä todellakin on sanottu ennen kuin kommentoitte, älkääkä pelätkö keskustella uusista, itselle vieraista tai pelottavista ajatuksista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, samaa mieltä ei tarvi olla, mutta oravaa ei myöskään tarvi ampua alas norsupyssyllä.

Ilman uuden ja vaihtoehtoisen pohtimista meillä voisi olla edelleen käytössä torpparijärjestelmä tai vain pojat saisivat käydä koulua. Ajattelu, jonkun mielestä väärinkään ajattelu, ei ole vaarallista. Se on, että sitä ei sallita.

Satu ja sen selitys eli kerta kiellon päälle

Elelipä olelipa eräillä seuduin muuan kulkumies. Kerran matkoillaan sattui hän kuninkaan maille ja kohtasi kuninkaan pehtoorin.

- Löytyisikö töitä? kysyi matkamies. – Monenlaista osaan ja teen mielelläni.
- Ainahan sitä töitä tekevälle, sanoi pehtoori ja hymyili maireasti.

Ja niin teki kulkumies töitä kuninkaan puutarhassa kokonaista vuoden. Saatuaan työnsä valmiiksi, hän pyysi palkkaa tehdystä työstä. Silloin löi pehtoori hänelle kouraan jokusen lantin, ja sanoi:
- Tässä sinulle! Ole hyvä!

Kulkumies katsoi hämmästyneenä lantteja kämmenellään. Eiväthän ne mitenkään voineet vastata hänen työpanostaan, josta linnan väki nyt nautti elokorjuujuhlan antimina.

- Mikä palkka tämä on? hän hurjistui. – Linnassa syödään niitä hedelmiä, jotka istutin, joiden taimia huolella hoidin ja tuholaisilta varjelin. Eikö minulle kuulu siitä oikeudenmukainen korvaus?

Pehtorin hymy ei hyytynyt.

- Jos lupaat työskennellä puutarhassa seuraavankin vuoden, maksamme sinulle kunnon palkkion, hän sanoi.

- Mutta eikö palkkaa makseta tehdystä työstä, ei tulevasta?

- Tällainen on tapamme, eikä sitä ole mitään syytä muuttaa, sanoi pehtoori jyrkästi, muttei hymyillyt enää.

Kulkumiehen täytyi kirjoittaa kontrahti, jossa hän ilmoitti, minkälaisia töitä sitoutui palkkiollaan tekemään. Ja niin sai hän palkkionsa. Se ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta jotenkuten hän sillä kituutti ne kuukaudet, jotka työskenteli kuninkaan puutarhassa. Sama toistui joka vuosi, kunnes kulkumies tuli niin vanhaksi, ettei hän jaksanut enää työskennellä. Silloin hän pyysi, että kuningas elättäisi häntä hänen viimeiset vuotensa. Kulkumiehelle ilmoitettiin, ettei näin voitu toimia. Kuninkaan vaivaistalossa oli vain muutamia paikkoja, ja ne oli varattu niille kuninkaan työntekijöille, jotka olivat kasvattaneet hevosia ja porsaita tai toimineet metsänvartijoina. Kuninkaan väen mielestä heidän tekemänsä työ oli arvokkaampaa kuin hedelmätarhan hoito.

Kuninkaalle työskenteli myös muuan soittoniekka. Hänkin pyysi palkkaa tulevan vuoden töistään, mutta hänelle kuninkaan hovimarsalkka ilmoitti, että rahakirstu oli tyhjä.

- Kuinka se tyhjä voi olla? hämmästeli soittoniekka. – Tuolla linnassa meno jatkuu kuten aina ennenkin! Ja minä olen tehnyt työtä koko vuoden ja lupautunut tekemään tulevankin. Minulle kuuluu palkkio!

Hovimarsalkka pudisti päätään niin kuin tehdään silloin kuin nuhdellaan tottelematonta lasta.

- Eihän kuninkaan kirstu pohjaton ole, hän totesi kuivasti. – Me teimme pehtoorin kanssa päätöksen maksaa palkkio tänä vuonna tallirengille, nahkurille ja riistanvartijalle. Sen jälkeen olivat rahat lopussa, mutta ehkäpä sinullekin riittää ensi vuonna. Jos vain lupaat taas työsi tehdä. Sillä ei sen palkkiotaan saaman pidä, joka ei anna työsuunnitelmaansa.

Ja niin jatkui iloinen meno kuninkaan linnassa ja sen ympäristössä aina ja iänkaikkisesti. Sen pituinen se.

- - - -


Suomalainen lainausjärjestelmä on hieno, ehkäpä maailman paras, ja hyödyttänyt minua ja teitä kaikkia valtavasti. Silti minusta täytyy saada edes keskustella siitä, mitkä muut järjestelmät olisivat mahdollisia. Tai olisivatko ne mahdollisia.

Kannatan lainauksen maksuttomuutta lainaajalle. Kuten toisaalla on jo kirjoitettu paljon taitavammin, lainausmaksut rasittaisivat pahiten keskituloisia ihmisiä, jotka elävät jo muutoinkin lähestulkoon kädestä suuhun.

Minusta kohtuullinen korvaus kirjailijalle (ja kääntäjälle) lainuskerrasta olisi 0,2 € eli noin sadasosa kirjan kirjakauppahinnasta. Tällä korvauksella olisin tänä vuonna saanut (bruttona) 620 euroa reilusta 3000 lainauskerrasta. Kohtuutontako?

Tiedän: yhteiskunnan palveluita heikennetään jatkuvasti eikä oikein ole, mistä ottaa. Itse olen ehdottanut alkoholi- ja autoveroa rahalähteeksi lainauskertaperusteiselle lainauskorvaukselle, mutta aikamoiset veronkorotuksethan siitä seuraisi. Osaisiko joku kirjastoihminen sanoa kuinka monta lainausta Suomessa tehdään vuosittain?

Vielä ajattelun appeeksi: Eikö ole niin, että alun perin kirjastolaitoksemme syntyi tukemaan vähävaraisten lukuharrastusta, varakkaat perheet hankkivat tuolloin lukemisensa itse? Nykyään ajatellaan, että kirjasto kuuluu kaikille, niin kuin illallinen Manulle, mikä on varmasti oikeudenmukaista, mutta toisaalta kirjastolaitoksemme on kaikessa loistokkuudessaan erittäin kallis järjestelmä.

Kukaan ei ryhdy kirjailijaksi rahan vuoksi, tai jos näin tekee, pettyy pian. Silti väliin tuntuu – etenkin, kun on nähnyt kuinka paljon parempia korvauksia säveltäjät ja sanoittajat saavat hengentuotoksistaan – että järjestelmä varaa sille, että me kirjailijat haluamme niin intohimoisesti tehdä tätä työtämme.

Räminää ja hyräilyä

Juutuun pojat silloin vanhoina hyvinä aikoina



Tuntuu, että koko verkko on täynnä Henna Helmi Heinosen ylöspotkaisemaa keskustelua siitä, onko kirjastojen maksuttomuus kirjailijan ryöstöviljelyä vai ei. En jaksa nyt enää samasta aiheesta, kiusaa kun keskustelijoilla alkavat mennä puurot ja vellit suloisesti sekaisin. Jopa kaukaa ihailemani kirjastotäti-setä Erkki-setäkin alkoi kuvitella että minä olisin jotenkin haluton antamaan hengentuotostani kaiken kansan vapaaseen lainaukseen. Mikä kauhea väärinymmärrys! Joten kirjoitan vaihteeksi jostakin niin henkilökohtaisesta ja epäkiinnostavasta, että ketään ei takuulla kiinnosta kommentoida.

Keväällä, kun U2:n Helsingin keikkaliput tulivat myyntiin, olin kärppänä netissä, mutta Tiketti oli ihan tukossa jo puoli kymmeneltä aamulla, ja ainoastaan kalliita katsomolippuja saatavilla. Minusta ainoa rock-henkinen tapa nähdä rockbändin keikka on katsoa se seisomakatsomosta, eihän katsomon tuoleilla voi edes joraa! Katsomossa ovat Nokia-väki ja muut näennäisdiggarit. Eli jos ei paikkaa seisomapuolelta irtoa, antaa olla.

Miten se lippujen ostaminen netistä voi olla niin hankalaa? Kaipa sotku on valmis, kun kaikki 1 000 000 jurpoa hyökkäävät yhtä aikaa samalle palvelimelle hankkimaan lippujaan. Lapsukaiset, voitteko kuvitella, että todella kauan, kauan sitten, kun Laura oli nuori, soitettiin ihan lankapuhelimella Lippupalveluun, tuskin joutui kolmea minuuttia jonottamaan ja kolme päivää myöhemmin liput vaikkapa Queenin Tukholman-keikalle (kyllä, sielläkin olin!) tulivat kotiin etanapostissa. Nykyään on muka helpompaa ja nopeampaa, just joo.

Joka tapauksessa, tuosta liputtajäämiskokemuksesta tuskastuneena en edes yrittänyt saada lippua myöhemmin kuvioihin tulleelle lisäkeikalle. Lohduttauduin ajatuksella, että olen liian köyhä SEKÄ ostamaan lipun ETTÄ matkustamaan pääkaupunkiin keikkaa varten. Vaikka sitten kyseessä olisi bändi, joka oli Se Bändi, kun Laura vielä oli nuori ja kiinteä.

No, tässä lauantaina Ukko-kultani yllättäen sanoi, että eräs puolituttu tarjoaa kahta lippuaan perjantain keikalle ihan normi-ulosmyyntihinnalla. Mietin ehkä noin sekunnin ja hommasin lapsille hoitopaikan. Meepä mennäään Juuutuun keikalleee! Jeee!

Yle Teema hemmottelikin meitä sitten ensin 360 Astetta Los Angelesissa –keikalla ja sitten Rattle and Hum –filkalla. Ensimmäistä ehdin katsella ehkä 10 minuuttia, sitten alkoi hirvittää. Ne ukothan on vanhentuneet ihan hirveästi (toisin tietysti kuin Laura)! Bonokin on nykyään koukkunokka vanha äijä, mutta pahinta oli nähdä Larry Mullen Jr. Sehän oli silloin kaheksankytluvulla niiiin ihku, jotenkin sellainen herkkä, vakavailmeinen poitsu, jolla kuitenkin oli huumorin pilkettä sinisissä silmissään. Just sellainen kuin vetosi Lauran kehittyneeseen miesmakuun Anno Dazumal. Freddie Mercurykin sanoi Larrysta jotain sellaista kuin että ”If Bono still hasn´t found what he´s looking for, he should look behind the drums” tai jotain sinne päin.

Nyt Larry on kuivakka viisikymppinen ukko, jolla on iso nenä. Niillä kaikilla on nyt iso nenä! Ne ovat vanhoja ja soittavat hienosti valaistulla, pop-henkisellä ympäripyöreällä lavalla biisejä, joista monia en edes tunne. Haluanko todella nähdä tämän livenä?

Onneksi Teema lähetti myös Rattle and Hum –kiertuetaltioinnin, siitä tuli ihanan nostalginen olo. Filmin tekoaikoihin (1987) U2 oli vielä neljä kirkasotsaista nuorta irkkusälliä, jotka soittivat r&b-vaikutteista suoraa rokkia. Sitten tuli 90-luku, Achtung Baby ja ihmeelliset pop-elkeet.

Vaan oih ja voih se oli jautaa, kun vielä opiskelijabileissä kuunneltiin War-, The Unforgettable Fire ja The Joshua Tree-levyjä, viimeksi mainittu oli suloisella opiskelukaverilla P:llä jopa cd-levynä. (Me taisimme P:n kanssa olla vuosikaudet kovasti kiinnostuneita toisistamme, mutta ikinä ei päästy edes suukottelun asteelle. No, ehkäpä juuri siksi muistelen muinaisista tyrkyistä P:tä erityisellä lämmöllä.)

Rattle and Hum on minusta yksi parhaista rock-elokuvista. Ehkä se oli vielä vähän parempi ilmestymisaikoinaan, nyt sitä katselee vähän eri silmin jo. Muistan, että alle kaksikymppisenä Bono oli söötti, koska muistutti suloista P:tä, Larry Jr aivan ihana, The Edge vähän tylsä ja analyyttinen Adam Clayton merkitsevine hymyineen kertakaikkisen ärsyttävä. Nyt uudelleen katsottuna Larry Jr oli liiankin lapsenkasvoinen, keskittyneesti mikkiin karsastava Bono kainaloiden alta kiristetyissä trikoohousuissaan paikoitellen jopa hiukan koominen, The Edge aika uskottava ja Adam Clayton söötti. Mutta musiikki on yhtä mahtavaa nyt kuin silloinkin.

Rattle and Hum-filkassa on monta ikimuistoista kohtaa, mutta ehkä hauskin kuitenkin se, kun legendaarinen B.B. King valmistautuu soittamaan uukakkosen poikien kanssa When Love Comes to Town-biisin. Vanha herra sanoo ihan pokkana Bonolle, ettei osaa oikein soittaa sointuja, ja Bonoa viedään kuin pässiä narussa: ”Why, this song has only two chords…”.

Ps. Minun mielestäni U2 esiintyi joskus ennen suurta maailmanvalloitustaan Provinssirokissa. Itse en sinne tuona vuonna päässyt, mutta hyvä kaveri oli ja rakastui poikiin oitis. Vosiko joku vahvistaa tämän muistikuvan? Oliko se Provinssi vai joku muu paikka?

Laura pysyy kaapissa – Avoin kirje Henna Helmi Heinoselle

Kiitos Cosmopolitan-kutsusta, Henna Helmi! Paukku kyllä tekisi terää, mutta taidan silti pysytellä täällä pimeässä kaapissa. Vaikka nyt, kun vampyyrit ja muut elävät kuolleet ovat kirjallisuudessa kovasti trendikkäitä, voisi tietysti sanoa, että Laura Saari on noussut arkustaan ylös kummittelemaan ja imemään itseensä elinvoimaa verevän neitseellisistä kyvyistä. Mutta vain hetkeksi. Tämän kirjoituksen jälkeen palannen taas ruumisarkkuuni, tai missä nyt sitten vietänkin netti-ilmestymisien välisen ajan.

Pari vuotta sitten julkaisin viihdekirjan Tyyppiteoria. Kirjan kirjoittamisen ykkösmotivaatio oli saada jokunen lati, jolla hankkia perheelle maitoa, kurkkua ja paahtoleipää. Toisena pontimena toimi halu näyttää itselleni, että osaisin kirjoittaa toimivan viihderomaanin. Onnistuin siinä mielestäni varsin hyvin, olen päässäni kehitellyt kahtakin jatko-osaa Tyyppiteorialle, mutta ainakin toistaiseksi muut työt ajavat viihdekirjoittamisen edelle, eikä Sallan ja kumppaneiden uusia seikkailuja ole luvassa ainakaan lähiaikoina.

Joitakin viikkoja sitten näin Aamulehden Ihmiset-osiossa kirjoituksen sinusta. Juttu oli kirjoitettu raflaavasti: tässä nuori kirjailijanalku punkeaa pintajulkisuuteen imagokonsulttien ja visuaalisten asiantuntijoiden myötävaikutuksella. Tutustuin blogiisi, ja sen pohjalta kuvittelin, että sinulla on päälläsi jonkinlainen julkisuusrooli, vähän samantyyppinen kuin Krisse Salmisella: fiksu nuori nainen esittää naivimpaa kuin oikeasti on. Itse kuitenkin vakuutat, ettei mitään roolia ole.

Siksi muutama sana jo viihderomaanin julkaisseelta. En oleta olevani mikään asiantuntija tai muutoinkaan kykenevä neuvomaan sinua kustannusalaan saatikka julkisuuteen liittyvissä asioissa. Haluan vain tuoda tietoosi joitakin asioita, jotka ehkä saattavat tulla sinulle muutoin yllätyksenä. Asioita, joita itse en odottanut tulevaksi.

Tyyppiteoria ei todennäköisesti muistuta millään tavoin Veljen vaimoa. Se on suhteellisen räväkkä kertomus nuoren naisen kesästä, jonka aikana moni asia muuttuu. Jotkut kirjan lukeneet ovat moittineet kirjaa kermakakkumaisen höttöiseksi, osa on nähnyt kirjoittajan intentioni: hauskuttamisen lisäksi halusin kirjassa käsitellä itsetunnon merkitystä sille, minkälaiseksi ihmisen elämä ja maailmankuva muodostuvat, ja minkä tyyppisiä ratkaisuja hän on itsetuntonsa pohjalta valmis tekemään. Kirjassa käsitellään myös seksuaalisen väkivallan ja itsemääräämisoikeuden teemoja. Koska tarinan kertoja on minä-muotoinen, mahdolliset opetukset eivät ole mitenkään päälleliimattuina löydettävissä, vaan lukijan on itse arvioitava, toimiiko Salla oikein vai väärin, ja ovatko hänen tekemänsä ratkaisut hyviä vai harkitsemattomia.

Kirja jakoi lukijoiden mielipiteet. Olen saanut paljon kiittävää palautetta ja joitakin totaalisia lyttäyksiäkin. Kiittäjät lähestyvät usein sähköpostitse, haukut löytyvät nettiavaruudesta googlettamalla. Molemmat ovat tervetulleita. Minusta on parempi, että rakastetaan ja inhotaan kuin että pidetään ”ihan kivana”.

Mainitsit lastussasi, ettet ollut ennen Sallan mainintaa kuullutkaan minusta tai kirjastani taikka muistakaan Kariston viihdekirjoista. Minulla ei ole pahaa sanottavaa Karistosta kustannusyhtiönä, pienen talon väki on auttanut minua valtavasti kirjan kanssa ja kunnioittanut päätöstäni olla paljastamatta todellista minuuttani Laura Saari –hahmon takana. Sen sijaan voi allekirjoittaa tuon, että Karisto jo voisi tulla markkinointitavoissaan 2000-luvulle. Yhtiö noudattaa perinteisiä, mutta jo aikansa eläneitä markkinointistrategioita: Karistolla luotetaan julkaisuesitteiden, kirjamessujen pikaesiintymisten ja piiriedustajien markkinointiponnisteluihin. Valitettavasti piiriedustajat eivät päätä, mitä ihmisiä kiinnostaa eivätkä lukijat lue esitteitä, vaan kirjakauppiaat. Eikä Laura esiinny julkisuudessa. (Ehdotin kyllä Karistolle, että eräs näyttelijä olisi voinut esittää minua messuilla, mutta tähän ei suostuttu).

Siksi minäkin perustin blogin tuomaan julkisuutta kirjalleni, ensin osoitteeseen http://laurasaar.vuodatus.net, myöhemmin, tympäännyttyäni Alma Mediaan noin yleisesti, siirsin blogin Vuodatuksesta osoitteeseen http://sonettejalauralta.blogspot.com

Blogista ei nyt tullut mitään massamenestystä, mutta parhaimmillaan siellä vieraili kyllä joitakin satoja lukijoita päivässä. Keskustelu oli hauskaa ja sain paljon uusia ystäviä sekä myös paljon enemmän julkisuutta Tyyppiteorialle kuin muutoin olisi ollut todennäköistä. Kirjoitin kyllä paljon muustakin kuin kirjastani, aiheet vaihtelivat oikeuslaitoksesta jääkiekkoilijoiden kampauksiin. Lopulta blogin ylläpito ja kommentteihin vastaaminen alkoi viedä niin paljon aikaani, että laitoin luukut kiinni ja keskityin ns. oikeisiin töihin, pääasiassa tietysti kirjoittamiseen.

Mistä tulikin mieleeni kysymys. Miksi haluat niin kovasti kirjailijaksi, kun sinulla on ihan oikea ammattikin? Psykologina nettoaisi takuulla paremmin kuin kirjailijana. Tyyppiteorialla, joka sai suhteellisen paljon nettijulkisuutta ja oli mm. Cosmopolitan-lehden kuukauden kirjanakin, nettosin parin vuoden aikana tekijänennakoineen reilusti alle 3000 euroa, siis bruttona. Psykologi ansainnee tämän kuukaudessa.

Kirjaani on kuitenkin luettu huomattavasti enemmän kuin myyty, kiitos suomalaisen, sinänsä ihan mainion kirjastolaitoksen. Ensimmäiset viikot Tampereen kaupunginkirjaston parikymmentä kappaletta olivat jatkuvasti menossa ja niitä lainataan edelleen koko ajan. Maksaahan Teosto toki korvauksia lainauksista kirjailijoille: itse sain koko Suomen lainoista (ja mukana on myös jokunen muu, toisella kirjailijanimellä julkaistu teos) melkein 31 euroa, bruttona tietenkin. Pitäisiköhän ostaa sijoitusasunto? Vaikka linnunpönttö?

Miksi en sitten tullut julkisuuteen omalla naamallani? Keskeinen syy ovat iäkkäät, uskonnollisen kasvatuksen saaneet vanhempani, anoppini ja lapseni. Tyyppiteoria on melkoisen räväkkä, enkä halua pahoittaa kenenkään yllä mainitun mieltä. Niin, ja uskon kyllä, että Suomessa ei viihderomaanin kirjoittanutta katsota hyvällä silmällä, kun taiteen muista apurahoista päätetään. Sitkeässä elää uskomus siitä, että hömppää kirjoittamalla tienaa niin paljon, ettei tarvitse avustusta edes ns. vakavasti otettavan kirjallisuuden kirjoittamiseen. Ja muutenkin olen vähän vanhanaikainen tässä suhteessa. Maailma muuttuu, ja kustannusala sen mukana, mutta silti kaipaan aikoja, jolloin kirjamainoksessa oli kirjan kannen, ei kirjailijan pärstän kuva. Minäkin haluan sen teoksen, en kirjailijaa. Hän eläköön ja voikoon hyvin, ja tehköön työtään eli kirjoittakoon.

Mutta maailma on mikä on, ja sinunkin Henna Helmi, täytyy näkyä lehdissä ja sosiaalisessa mediassa, jotta kirjasi myisi paremmin. Kaikkea hyvää sinulle ja kirjallesi, jään odottamaan alkulukua (kysypä AB:ltä, saisiko sen laittaa jo linkkinä sivuillesi, minä ainakin tein niin heti, kun Tyyppiteorian korjausversio oli kunnossa). Teksti kuitenkin myy kirjaa loppujen lopuksi enemmän kuin miljoona kuvaa tai lastua.

Niin, ja vielä: asut Seinäjoella, vai kuinka? Niillä seuduin järjestetään hyvätasoista sanataiteen opetusta. Itse koen kirjailijana toisten kirjoittajien vertaistuen ja hyvän sanataideohjaajan avun erittäin tärkeäksi. Koneen edessä nököttäjälle tekee myös hyvää käydä välillä tuulettumassa vaikka jossakin kirjoittajapiirissä.

ystävällisin terveisin

Laura Saari

Virtuaaliset ystäväni

Salla laittoi erinomaiseen kirjallisuusblogiinsa oikein ystävällisen arvion Tyyppiteoriasta. Samassa yhteydessä kävi ilmi, että Salla oli vähän aikaa sitten avioitunut. Uutinen täytti minut ilolla, tuntui, kun vanha tuttu olisi mennyt naimisiin. 

Itse asiassa monesti tuntuu siltä kuin tuntisin Sallan hyvinkin, vaikka tuntemus perustuu lähinnä molempien blogeissa käytyyn keskusteluun ja pariin sähköpostiviestiin. Olen harkinnut jopa paljastaa toisen minäni Sallalle, esiintyyhän hänkin omalla nimellään, joten voisi olla reilua tulla ulos kaapista hänen kohdallaan. Sittenkään en ole "uskaltanut", onhan toisaalta selkeää, että verkossa olen Muskeli-Netta, ulkomaailman minuus ei tänne ulotu.

Joskus olen tavannut blogiystäviä tosielämässäkin. Tunne ennen sovittua tapaamista on suurin piirtein sama kuin jos olisi menossa sokkotreffeille: onko hän oikeasti mukava? Mitä, jos emme tulekaan juttuun? Mitä, jos hän onkin ihmissuhdetaidoton mielipuoli?

Onneksi tapaamiset ovat olleet sitten oikein onnistuneita. Virtuaalimaailmassa mukavat ovat olleet mukavia myös "luonnossa". Livekeskustelu on ollut vähintäänkin yhtä antoisaa kuin ajatusten vaihtaminen blogien kommenttilaatikoissa.

Toisaalta nettimaailma voi vääristää mittasuhteita ja kuka tahansa voi esiintyä minä tahansa. Muistanette kuinka Pekka-Eric Auvinen (Hesarin kuukausiliitteessä julkaistun artikkelin mukaan) joutui keskusteluryhmissä suoranaisen nettikiusaamisen kohteeksi. Virtuaaliseurustelua naisen kanssa (niin; oliko hän edes todellisuudessa nainen?) seurasi äkisti henkinen väkivalta ja julkinen häpäiseminen, joka hyvin todennäköisesti edesautti Auvisen henkistä luhistumista. 

Netissä saa  myös helposti sen käsityksen, että itsen kanssa samanhenkisiä ihmisiä löytyy enemmän kuin heitä todellisuudessa on. Anonymiteetin suojissa on helppo heitellä kärjistettyjä mielipiteitä, sellaisiakin, joita ei olisi julkisesti, omalla nimellään, valmis puolustamaan.

Joka tapauksessa virtuaalimaailaman hyvä puoli on, että uusia ystäviä on mahdollista löytää, ja heitä ehtii tapaamaan silloinkin, kun aikaa on ehkä vain kymmenkunta minuuttia. Minä olen löytänyt paljon hyviä ystäviä, rakkaita kiistakumppaneita ja arvokasta vertaistukea verkosta. Siitä kiitos teille, blogia seuraavat ja satunnaistuttavat.

Pysykää kuulkaa ihmiset vaan töissä!

Varoitus: nyt tulee pahantuulista narinaa, joka todennäköisesti loukkaa monia ihmisiä. Jollet halua lukea sellaista, ohita tämä lastu.

Enpä ole monta kertaa ollut yhtä mieltä porvarihallituksemme kanssa, mutta nyt kyllä komppaan eläkeiän ylösajamista.

Ookei, myönnän, että esitys yleisen eläkeiän nostamisesta takaisin 65 vuoteen tehtiin aika tökeröllä tavalla, mutta mietitäänpä asiaa nyt hieman laajemmin.

Olemme kusessa. Talous on lamassa, ihmisiä irtisanotaan massoin ja täällä Tampereella suunnitellaan, että koululaiset ja päiväkotipiltit ruokittaisiin vastedes ilman tuoreita vihanneksia, makkaralla, puurolla ja keitoilla. Kun on pakko säästää. "Onneksi" on yksi ihmisryhmä, joka ei salli itseään poljettavan: eläköitymistä lähestyvät suuret ikäluokat. Hehän uhkaavat ihan yleislakolla nyt, kun heidän täytyisikin olla siellä työpaikalla vielä muutamia vuosia lisää, vaikka sitten osa-aikaisina.

Istutaanpa hetkeksi alas ja mietitään, mitä varten tällainen eläkejärjestelmä oikein on luotu. Käsittääkseni sitä varten, että vanhukset eivät joutuisi liriin siinä vaiheessa, kun eivät enää kykene työskentelemään. Mutta millaisia ovat tämän päivän 62-vuotiaat? Valtaosin suhteellisen työkykyisiä. Nykyiset kuuskymppiset ovat aktiivisia kuluttajia, jotka harrastavat ja matkustelevat. Eläkeaikaa ei nähdä enää sosiaaliturvana vaan ansaittuna etuna, jonka pitäisi olla mahdollisimman pitkä, hyvätuloinen ja harmiton.

Tällaisen pätkätyöläisen ja taiteilijaeläkkeestä haaveilevan (haah, haah) asuntovelallisen huoltajan silmin nykymeininki näyttää aika pelottavalta. Virkeät kuuskymppiset vievät sitten vaikka pehmeän leivän pikkulapsen suusta, että pääsisivät itse huilimaan. Miettikääpä vähän, mihin tämä johtaa.

SEKSUAALISEN VALTAPELIN VOITTAJA?


Lapsena hänelle tarjotaan rakennussarjojen ja action-hahmojen sijaan suurisilmäisiä, pastellinvärisiä poneja ja pornomittaisia, varvastelevia pissisnukkeja.

Päivähoidossa ja koulussa oletetaan että hän on hiljaa, kun taas ”pojat ovat poikia”.

Kun hän on kasvamassa naiseksi, hänet määritellään: jos hän on hoikka, hän on lauta, jos hänellä on suuret rinnat, lehmä. Jos hän on kiinnostunut pojista, hän on huora, jos ei, niin pihtari.

Parikymppisenä hän istuu ravintolassa nuoren pojan pöytään. Poika on yrmeä, puhuu Nietzschestä ja Heideggerista. Jos hän on filosofeista eri meiltä, hän on typerä inttäjä. Jos häntä ei kiinnosta, hän on tietämätön ääliö. Jos hän ei haukkujen jälkeen tajua antaa, hän on aivoton bileprinsessa. Jos nuori filosofi ei häntä edes huomaa, häntä ei ole olemassakaan.

Jos hänellä ei käy tuuri, hän jää yksin. Hän toivoo ja uskoo löytävänsä joskus kumppanin, joka pitäisi häntä kauniina ja fiksuna, haluaisi häntä ja kehuisi. Tällaista ei ehkä koskaan tule vastaan. Tästä huolimatta hän ei syytä siitä uskontoja, toista sukupuolta tai yhteiskuntaa.

Jos hänellä ”käy tuuri”, hän löytää puolison. Puoliso kutsuu häntä rajoittuneeksi, jos hän ei halua katsella pornoa. Jos hän haluaa katsella sitä, puolison on syytä epäillä häntä uskottomuudesta ja vetää turpiin kerran viikossa ihan kaiken varalta. Jos hän lukee viihderomaaneja, ne ovat puolisosta naurettavaa todellisuuspakoa siinä, missä porno olisi ihan hyväksyttävää aikuisviihdettä. Jos hän pukeutuu mukavasti ja leikkaa vaivattoman hiusmallin, hän on verkkareihin ja hehto-teepaitaan sonnustautuneen puolison mielestä epänaisellinen. Tästä huolimatta hän ei asetu vastustamaan maahanmuuttoa Venäjältä ja Kaukoidästä sillä perusteella, että ”ne” tulevat tänne ja vievät meiltä kaikki miehet.

Kun mies eräänä päivänä lähtee nuoremman mukaan, hänelle jäävät ihanat lapset, albumillinen lomakuvia ja liian vähän vapaa-aikaa etsiä uutta kumppania.

Voi tietenkin olla, että hänellä käy myös oikeasti hyvä tuuri, ja hän löytää mukavan miehen, joka arvostaa häntä sellaisena kuin hän on, jonka kanssa nauraa samoille jutuille, kinata ja lemmiskellä sen päälle aika lyhyesti ja tavanomaisesti, mutta kuitenkin erittäin tyydyttävällä tavalla.

Mies kuolee keskimääräisesti kymmenen vuotta ennen häntä, jolloin hän on takuuvarmasti yksin yhdessä kymmenientuhansien muiden vanhojen naisten kanssa. Seksuaalisen valtapelin lopulliset voittajat ovat ne kourallinen seniilejä ukkoja palvelutalon päivätansseissa. Heistä suorastaan tapellaan. Toivotaan, että sinne yltää mahdollisimman monta sellaista, jotka eivät nuorena olleet varsinaisia alfa-uroksia.